Pnom Penh on Kambodzan pääkaupunki. Aasialainen sekasorto. Ei vielä niin länsimaalaistunut. Skoottereita on liikenteessä enemmän ku autoja, liikennesääntöjä ei noudateta, vastaantulijan kaistaa ajetaan usein, roskia on kaikkialla, rottia, pieniä kioskeja, vaatekojuja, merkkivaatekauppakuskus ja peltipalasista rakennettuja taloja vierekkäisissä kortteleissa ja unohtamatta välillä nenään tunkevaa makeaa mädän hajua. Kaupunki on jatkuvassa liikkeessä. Nukuttiin taas halvimmassa mahdollisessa hostellissa mikä netistä löytyi. Oma huone parisängyllä ja tuulettimella yhteensä 5$ yks yö. Omat pyyhkeet ja kylpyhuone. Kaikin puolin muuten hyvä, mutta respan työntekijä oli yks nyrpeimmistä mitä ollaan reissussa tavattu. Kertaakaan ei näkynu edes hymyn häivettä kasvoilla.
Niinku on tullu jo esille niin meitä yleensä kiinnostaa maan historia enemmän kuin taideteokset tai veistokset. Kambodzalla on erittäin väkivaltainen historia ja erityisesti vuosina 75-79 kansa on kärsinyt, kun oman maan puolue on hallintansa aikana tappanut 3 miljoonaa kansalaista(ainakin yhden lähteen mukaan). Suurin osa koulutettuja ja älykkäitä ihmisiä. Käytiin vierailemassa Tuol Sleng Museossa, joka oli entisestä high schoolista tehty sotavankila, jossa uhreja kidutettiin ja tapettiin ilman mitään järkevää syytä. Tutustuimme myös kuoleman laaksoon, johon ihmisiä kuskattiin tapettavaksi rekka-autoilla. Säästön vuoksi ihmiset tapettii vasaroilla, kirveillä, kuokilla, bambutikuilla yms., koska panokset olivat kalliita. Pikkuvauvat tapettiin paiskaamalla pää puuta vasten. Eihän sitä voi käsittää miten ihminen voi olla niin julma, mutta näitä tarinoita riittää ympäri maailman. Täällä nämä julmuudet on tapahtunu niin vähän aikaa sitten, että ihmisillä on kaikki tuoreessa muistissa ja lähes joka perheestä on joku kuollut näiden mielivaltaisten tekojen vuoksi. Muistaa taas paremmin olla kiitollinen siitä, että meillä on asiat niin hyvin ja elämä on ihanaa.
Skootteri on erittäin näppärä väline täällä ruuhkassa pujotellessa. Pekkahan ajaa jo ihan ku paikalliset tunkemalla eteenpäin kaikista koloista mihin vaa skootteri just ja just mahtuu. Ja nauttii siitä. :) Kakku istuu kyydissä välillä innosta hihkuen ja välillä kauhusta kankeana. Kakun täytyy myöntää, että muutaman kerran on nalkuttava sävy hiipiny ääneen, kun liian tiukasta paikasta on skooterilla päristelty.
Reissun alkumatkan junakyydit on tässä vaiheessa vaihtunu bussikyyteihin. Parhaillaan juttua kirjotetaan bussissa 7 tunnin matkalla Siem Reapiin, pohjoiseen päin. Lyhyydestä on näissä maissa hyötyä (miksei muuallaki). Ei oo mahtumisen kanssa koskaan ongelmaa. Kakulla kerranki yltää jalat lattiaan ja bussissa jalkatukien päälle! Ihan on aikuinen olo. :) Pekka taas ei oo ihan niin hyvin mahtunu pitkien säärten kanssa, mutta kyytiin on aina päässy. Onneks on pieni vaimo, jolta jää tilaa isommalleki miehelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti