Thaimaa osa 2

Laosista tultiin Bangkokiin siis luksusmalliin ihan lentämällä. Tuttuun tapaan seurattiin lentokoneessaki matkan kulkua ja nopeutta Pekan nokialaisella. Passiin 30 vuorokauden leimat saatuamme suuntasimme junalla keskustaan ja siellä ensimmäisen kerran kokeiltiin sky train yhteyttä, kun haluttiin takas kauppakeskusviidakkoon. Meille oltiin luvattu tilata biitsifutispallo siihen liikkeeseen mistä aiemmin ostettiin se biitsipallo ja sitä me juoksujalkaa rinkat selässä mentiin hakemaan. Löytyihän se! Sen jälkeen tuktukin kyydissä takas sinne turistirysään, missä oltiin viimeksi ja matkatoimistoon lippuja kyseleen. Ainut vaihtoehto, millä päästiin lähtemään heti samana iltana (muut vaihtoehdot täysiä) Ko Taolle, oli hallituksen bussi ja lautta. Muutaman tunnin päästä meitä lähettiin sitte kuskaamaan. Ensin bussiasemalle ja sieltä yöbussilla Chumptoniin, jossa oltiin perillä klo 3.00. Oli pimeää ja niin sumuista ja kosteaa, että vaatteet kastu ihan märäksi. Siinä aseman pihalla me nukuttiin vähän aikaa penkeillä, kunnes kyyti lähti klo 06.00 satamaan. Lauttamatka kesti enää kolme tuntia ja perillä oltiin!

Lämmin, kostea ja aurinkoinen meri-ilma toivotti meidät tervetulleeksi Ko Taon saarelle. Pekka oli päättäny jo kauan sitte käydä sukelluskurssin täällä, koska se on niin halpaa ja opetus tasokasta. Löydettiinki heti yks toimisto, joka vaikutti hyvältä ja varattiin Pekalle kurssi. Kurssiin kuului myös majoitus neljäksi yöksi ja saatiin oma "bungalow" käyttöön.

Lämmöstä ja paikallaan olosta nauttii ihan erilailla taas parin viikon viileämmän jakson ja matkustamisen jälkeen. Taas on merta missä pulikoida ja pirtelöt maistuu taivaalliselle! Vapaata rantaa täällä on aika vähän, koska tää on kallioinen saari. Pekka on tankannu open water kirjaa ja harjotellu sukeltamista ja Kakku on samalla kertaillu mukana, kun omasta kurssista alkaa olla kohta kolme vuotta.

Viikko vierähti nopeaa. Käytiin kiertään tää 7 kilometrin kokonen saari ja päästiin vihdoin pelaan biitsiäki! Pelien taso vaihtelee täällä huimasti riippuen siitä ketä sattuu tulemaan pelikavereiksi. Meidän jälkeen kentälle asteli muutama ladyboy-joukkue ja taso nousi huimasti. Pomppu oli korkea, kosketus sametinpehmeä ja iskut aivan eri luokkaa ku meillä. Pekka mietti joko laittais tissit tilaukseen, pari viiltoa naamaan ja rasvaimun, niin paranis tatsi palloon. ;) VSVO

Kun Pekka oli suorittanu kurssinsa loppuun niin lähettiin vielä yhessä sukeltaan. Pekka sai tuoreilla tiedoillaan opastaa välineiden valmistelut ja tarkistelut Kakulle kokonaan uudestaan, kun opit oli jämähtäny jonneki muistin perukoille. Kakulla meniki eka sukellus totutellessa ja jännittäessä. Toinen tuntu jo hyvältä ja muistu mieleen, että miks tätä kannattaa harrastaa! On se sukeltaminen vaa päällikköhommaa!

Ko Taolla vierähti helposti viikko, kunnes alko taas tuntuun, että nyt vois jatkaa matkaa. Tällä kertaa oli todella vaikea päättää mihin lähetään, mutta loppujen lopuksi päädyttiin Krabiin, josta kuulette myöhemmin.

Laos

Kolmen päivän retkelle lähettiin Chiang Mai:sta Laosiin. Ensimmäinen päivä meni bussissa istuskellessa, mitä nyt käytiin matkalla kattoon yks valkoinen Buddhan temppeli. Yöksi tultiin Laosin rajalle majataloon. Illalla Kakulla alko möyriin mahassa ja niin sitä jouduttiin taudin uhrina juoksemaan vessan ja sängyn väliä. Onneksi Kakku pääsi vähän helpommalla kuin Pekka ja tauti meni ohi aamuun mennessä. Hyvä niin, koska seuraavana aamuna ylitimme heti rajan ja jatkoimme matkaa hitaalla veneellä Mekong-jokea pitkin eteenpäin.

Laosin rajalla meidät otti vastaan ystävällinen herrasmies, joka ylisti maataan. "Tervetuloa Laosiin! Haluan, että te kaikki olette 100% tyytyväisiä tähän maahan. Jos te olette onnellisia, niin minäkin olen onnellinen. Tiedän, että olette väsyneitä eilisen bussimatkan jäljiltä ja edellinen yöpaikka ei ollut kovin mukava. Nyt pääsette rentoutumaan hyville tuoleille, joista saa selkänojan kaadettua taakse ja pystytte lepäämään ja nukkumaan. Muistakaa olla varovaisia seuraavassa yöpaikassa (matkustettiin kaks päivää veneessä ja yksi yö välillä). Siellä satamassa teitä odottaa ihmisiä kutsumassa yöksi majataloihinsa. He helposti huijaavat rahasumman, jonka aikovat periä yöstä. Älkää missään nimessä antako passia kenellekään! Joudutte kävelemään 150 metrin matkan kylään ja kun olette varanneet majapaikan ja jättäneet tavarat huoneeseen, käytte varmasti illallisella kylällä. Kun tulette takaisin, joku tavaroistanne ehkä on varastettu. Tulkaa minun majatalooni yöksi, niin tavaranne ovat turvassa, sänky on hyvä, varaan teille etukäteen hyvät paikat veneestä, pääsette eteen istumaan (takana on meteliä moottorin vuoksi), saatte ilmaisen kahvin ja kuljetuksen satamasta!" Me varattiin majapaikka. Olo oli meillä taudin jälkeen sen verran hutera, että ajatus kävelystä ja majapaikan etsimisestä ei houkutellut yhtään.

Kas kummaa. Kun päästiin laivaan (mitään paikkalippuja ei ollu olemassakaan), meille oli enää vapaana irralliset muoviset tuolit ihan laivan takaosassa. Nukuttiin me, muutama tunti lattialla omien vaatteiden päällä moottorin huutaessa koko matkan vieressä niin, että vain huutamalla kuuli vieressä istuvan sanat. Majapaikassa ei ollut ilmaisia kahveja ja muualle olisi yöksi päässyt puolet halvemmalla. Kyyti oli, huone oli ok siisti, sänky ja peitto hyvä (täällä on aika viileää) ja ruoka oli hyvää. Huijauksen maku maistui silti karvaasti kielellä. Maisemat on täällä uljasta viidakkovuoristoa.

Kahden päivän veneessä istumisen jälkeen saavuttiin satamaan 8 kilometrin päähän Luang Prabangin kaupungista (tuk-tuk kuskit tietysti väitti että 10 km :D). Kyyti oli pakko ostaa, koska vaihtoehtona oli kävely. Hinta oli sama kaikille, eikä tingata voinut. Ärsytti rahastuksen maku, mutta minkäs sille teet. Eihän siinä isoista rahoista oo kyse, mutta tympäsee se tapa, jolla rahat kiskotaan. Kaupungistahan tietysti LÖYTYI oma satama..

Vuokrattiin pyörät ja kierreltiin taas ympäri kaupunkia ja seuraavana päivänä lähti jo lento Bangkokiin. Suoraan sanottuna Laosista jäi meille tämän pikaisen muutaman päivän reissun jälkeen huono mielikuva. Kaikesta rahastettiin. Ruoka, asuminen ja suklaa oli kalliimpaa kuin jopa Thaimaassa! Tiedetään, tää ei oo mikään Eurooppa, eikä asioitten tarvi mennä just niinku kotona, mutta rahastuksesta ja huijauksesta ei jää koskaan hyvä mieli. Onneksi lentokentälle kuljettanu kuski oli erittäin miellyttävä, hyvä tyyppi ja mahtava asiakaspalvelija. Sellasesta maksaa mielellään vähän enemmänki ku on sovittu! Pikkusen nousi Laosin pinnat. :) Lyhyeksi jäi tämä reissu, mutta tulipahan tämänkin maan yksi kolkka nähtyä!

Jotenki oli jo semmonen olo, että nyt tarvis pysähystauon matkustamisesta. Vähän pitempään paikallaan, kiitos. No, nyt me sitä saadaan, mutta siitä lisää seuravassa numerossa!

Thaimaa osa 1

Aika päivittää blogia, kun kysyttiin jo, että ollaanko hengissä. Kambodzassa käytiin vielä maan pohjoisosassa Siem Reapissa, joka on maan tunnetuin kaupunki. Siellä on maailmanperintökohde, Angkor Wat ja muut kivitemppelit, jotka aikoinaan rakennettiin kuninkaalle ja myöhemmin pyhitettiin jumalille - nykypäivänä Buddhalle. Vuokrattiin tuk-tuk ja lähettiin kierteleen yheksi päiväksi. Kivitemppelit oli hienoja, vaikuttavia ja kaikki erilaisia. Käymisen arvoinen paikka, vaikka meille riittikin yksi päivä.

Siem Riepistä jatkettiin bussilla matkaa Bangkokiin. Kakkukin pääsi ekaa kertaa Thaimaahan, Pekalle jo kolmas kerta. Rajalla oli ehdottomasti pisin jono tähän mennessä! Maan vaihtaminen kesti muutaman tunnin, mutta lopulta seisoimme passit leimattuna Thaimaan kamaralla. Ihmettelimme passiin leimattua 23.1. päivämäärää kunnes saimme selvitettyä, että maateitse tullessa saa vain 15 vuorokauden leiman. Lentämällä saapuessa saa 30 vuorokautta. Thaimaahan olimme suunnitelleet huomattavasti pitemmän matkan ja niinpä meidän piti tehdä suunnitelma B. Menisimme sittenkin käymään Laosissa ja lentäisimme takas Bangkokiin.

Koko reissun ajan meillä on ollu kova hinku löytää biitsipallo. Kaikki on ollu tähän mennessä niitä kivikovia halpispalloja, eikä ne oo meille kelvannu (niin hienohelmakäsivarret, että ei kestä kovaa palloa). Bangkok oli meidän viimeinen toivomme, sillä jos sieltä ei löydy, niin ei mistään. Suuntasimme kohti kauppakeskusviidakkoa, jossa on ainakin viisi kauppakeskusta vierekkäin. Ensimmäisestä löytyi samoja kivikovia palloja, mutta saimme ohjeet kysyä kahdesta muusta "high standard" kauppakeskuksesta. Vihdoin käveltyämme taas muutaman kilometrin (keskukset ei oo mitään ihan pieniä ja urheilukaupan löytämiseen menee jonkin verran aikaa) löysimme ihka oikean biitsipallon! Niitä oli kaupassa jäljellä yksi ainoa katon rajassa. Pekka innostu vielä tilaamaan biitsijalkapallon, jonka myyjä löysi kuvastosta. Katotaan löytyykö sitä, kun tullaan takaisin.

Bangkokissa muutama päivä vietettyämme jatkoimme matkaa yöbussilla Thaimaan pohjoisosaan Chiang Mai:hin. Yllättävintä oli, että bussi lähti ajoissa ja oli perillä ajoissa! Nukkuminen ei ollu niin mukavaa kuin Vietnamin bussissa aikoinaan, mutta menetteli. Aamulla klo 7 olimme perillä ja ilma oli huomattavasti viileämpää kuin Bangkokissa. Pohjois-Thaimaa on vuoristoista, vihreää ja kaunista. Pekan mukaan ihan erilaista kuin eteläosa. Täällä on paljon erilaisia aktiviteettejä ja halvemmalla kuin etelässä. Pitkät housut ja pitkähianen paita on tarpeen illan viiletessä, mutta päivällä lämpötila nousee 25-28 asteeseen. Varattiin viikko heti kerralla täyteen ohjelmaa.

Lähdimme kolmen päivän vaellusretkelle vuoristoon. Matkaan pakattiin yksi repullinen tavaraa ja jalkaan laitoimme lenkkarit. Turistitaksi tuli noutamaan meidät ja kohta huomasimme olevamme keskellä iloisesti pulppuavaa espanjan kieltä. Matkaseurueessa oli meidän lisäksi neljä argentiinalaista ja kuusi kolumbialaista. Ihan kuin ois hypätty yhtäkkiä keskelle Latinalaista Amerikkaa. Hauska sattuma, koska täällä on muuten näkyny hyvin vähän espanjankielisiä. Orkideafarmilla ja marketeilla vierailun jälkeen taksi suuntasi vuoristoon. Pääsimme ruokkimaan elefantteja ja ratsastamaan niillä. Tämän jälkeen alkoi 1,5 tunnin taivallus ylöspäin vuorelle. Hiki tuli ja hyvältä tuntui. Täällä viileämmässä ilmassa meille suomalaisille liikkuminen tuntuu paljon helpommalta ja luontevammalta kuin tuolla etelän kuumuudessa. Söimme paikallisten tekemän illallisen kynttilän valossa vuoren huipulla ja ihailimme tähtitaivasta nuotion loimussa. Yön vietimme bambumajassa ja meillä oli lämmittäjät toisissamme, koska oli viileää.

Seuraavana päivänä jatkoimme vaeltamista ylösalas mutkittelevaa vuoristopolkua ja vierailimme kolmella eri vesiputouksella. Uimassa tottakai käytiin jäisessä vuoristovedessä! Illalla saavuimme seuraavalle yöpaikalle joen rannalle bambumajaan. Siellä oli mahdollisuus kalastaa bambutikkuun viritetyllä ongella (ainoat kalat mitä näky oli n. neljän sentin sinttejä). Illallinen ja nuotiolla istuskelu jatkui samaan kaavaan kuin edellisenäkin iltana. Tällä kertaa mukana oli myös eurooppalaisia ja australialaisia, joten keskusteluun pystyi osallistumaan. Yö oli karsea. Kostea kylmyys tunki joka soluun (n.10º) ja meillä oli yhdessä kolme vaivaista fleecevilttiä lämmikkeenä. Patja oli niin ohut, että bambun varret tuntui lantion alla. Tuli ikävä untuvaista makuupussia. No, meillä sentään oli pitkät housut mukana toisin kuin eräillä vaeltajilla.

Kolmantena päivänä vaelsimme vain pienen pätkän ja pääsimme laskemaan koskea. Opas ei osannut englantia kuin muutaman käskyn ja nekin niin epäselvästi lausuttuna, että lähes joka kerta piti varmistaa, mitä pitikään tehdä. Karahdimme lähes jokaiseen kiveen kiinni, vaikka kuinka meloimme niiden harvoin annettujen ohjeiden mukaan. Meillä oli veneessä yksi japanilainen n. 65-vuotias mies, joka lensi isoimmassa koskessa suoraan pää edellä veteen. Kakku sai pelastusliiveistä napattua kiinni ja mies roikku kuohuissa mukana muutaman minuutin. Kyllä hirvitti, kun välillä mies jäi kiven ja veneen väliin. Lopulta saimme Pekan avustuksella miehen kiskottua veneeseen ja matka jatkui. Mies selvisi muutamalla naarmulla jalassa, vaikka paljon pahemmalta alkuun näytti. Opas oli hermoromahduksen partaalla kiskoessaan meitä irti kivistä. Koskenlaskun jälkeen Pekka sanoi retkemme oppaalle, että koskenlaskuopas olisi voinut osata englantia vähän paremmin. Tästä mies suivaantui niin että näytti keskisormea, alkoi kiroamaan ja huusi jotain siitä, että kun ollaan vaan maksettu niin vähän reissusta ja mitä te suomalaiset tuutte tänne valittaan. Ihme heppu. Raivostui niin tyhjästä ja täysillä, että ei käsitä. Siinä yritti sitte koko reissuporukka selitellä herralle tilannetta, mutta mikäs siinä enää autto. Vei kyllä fiiliksiä reissusta oikein paljon ja Pekka anto kyllä palautetta toiminnasta tämän jälkeen.

Seuraavana päivänä meillä oli vuorossa Skyline Adventure eli vaijereiden varassa lennettiin ympäri viidakkoa. Aijettä oli nättiä hommaa!! Vaijereita oli yli 30 ja sen lisäksi suoria pudotuksia alaspäin ja erilaisia riippusiltoja. Pisin matka oli 900 metriä ja pudostusta maahan oli korkeimmalla kohalla n. 50 metriä. Kakulla ainaki tuntu mahanpohjassa ja jalat tärisi jännityksestä. Toiminta oli erittäin ammattimaista ja turvallinen tunne oli koko reissun ajan. Suosittelen!

Meillä oli tarkoitus jatkaa matkaa Laosiin kolmepäiväselle retkelle, mutta aamulla Pekalle iski ärhäkkä mahatauti ja ripuli. Ei ollu mitään mahollisuuksia lähteä ja saatiin onneksi pientä korvausta vastaan siirrettyä retkeä päivällä eteenpäin. Päivä meni siis Pekalla sairastaessa ja Kakulla hoivatessa. :) Sipsien, Mentosten, kokiksen ja veden avulla saatiin Pekka takas terveiden kirjoihin, vaikka olo tuon jälkeen vielä vähän heiveröinen onki. Hyvin me ollaan tähän asti vältettyki kaikki mahataudit, eikä olla kauheesti katottu mitä syödään. Jäätä popsittu lähes aina juomien yhteydessä ja smoothiet on ollu kovinta huutoa. Ruokamyrkytys voi tulla täällä ihan mistä vaan. Toivotaan, että meidän kohdalle niitä ei satu enempää.

Kaupunkielämää

Pnom Penh on Kambodzan pääkaupunki. Aasialainen sekasorto. Ei vielä niin länsimaalaistunut. Skoottereita on liikenteessä enemmän ku autoja, liikennesääntöjä ei noudateta, vastaantulijan kaistaa ajetaan usein, roskia on kaikkialla, rottia, pieniä kioskeja, vaatekojuja, merkkivaatekauppakuskus ja peltipalasista rakennettuja taloja vierekkäisissä kortteleissa ja unohtamatta välillä nenään tunkevaa makeaa mädän hajua. Kaupunki on jatkuvassa liikkeessä. Nukuttiin taas halvimmassa mahdollisessa hostellissa mikä netistä löytyi. Oma huone parisängyllä ja tuulettimella yhteensä 5$ yks yö. Omat pyyhkeet ja kylpyhuone. Kaikin puolin muuten hyvä, mutta respan työntekijä oli yks nyrpeimmistä mitä ollaan reissussa tavattu. Kertaakaan ei näkynu edes hymyn häivettä kasvoilla.

Niinku on tullu jo esille niin meitä yleensä kiinnostaa maan historia enemmän kuin taideteokset tai veistokset. Kambodzalla on erittäin väkivaltainen historia ja erityisesti vuosina 75-79 kansa on kärsinyt, kun oman maan puolue on hallintansa aikana tappanut 3 miljoonaa kansalaista(ainakin yhden lähteen mukaan). Suurin osa koulutettuja ja älykkäitä ihmisiä. Käytiin vierailemassa Tuol Sleng Museossa, joka oli entisestä high schoolista tehty sotavankila, jossa uhreja kidutettiin ja tapettiin ilman mitään järkevää syytä. Tutustuimme myös kuoleman laaksoon, johon ihmisiä kuskattiin tapettavaksi rekka-autoilla. Säästön vuoksi ihmiset tapettii vasaroilla, kirveillä, kuokilla, bambutikuilla yms., koska panokset olivat kalliita. Pikkuvauvat tapettiin paiskaamalla pää puuta vasten. Eihän sitä voi käsittää miten ihminen voi olla niin julma, mutta näitä tarinoita riittää ympäri maailman. Täällä nämä julmuudet on tapahtunu niin vähän aikaa sitten, että ihmisillä on kaikki tuoreessa muistissa ja lähes joka perheestä on joku kuollut näiden mielivaltaisten tekojen vuoksi. Muistaa taas paremmin olla kiitollinen siitä, että meillä on asiat niin hyvin ja elämä on ihanaa.

Skootteri on erittäin näppärä väline täällä ruuhkassa pujotellessa. Pekkahan ajaa jo ihan ku paikalliset tunkemalla eteenpäin kaikista koloista mihin vaa skootteri just ja just mahtuu. Ja nauttii siitä. :) Kakku istuu kyydissä välillä innosta hihkuen ja välillä kauhusta kankeana. Kakun täytyy myöntää, että muutaman kerran on nalkuttava sävy hiipiny ääneen, kun liian tiukasta paikasta on skooterilla päristelty.

Reissun alkumatkan junakyydit on tässä vaiheessa vaihtunu bussikyyteihin. Parhaillaan juttua kirjotetaan bussissa 7 tunnin matkalla Siem Reapiin, pohjoiseen päin. Lyhyydestä on näissä maissa hyötyä (miksei muuallaki). Ei oo mahtumisen kanssa koskaan ongelmaa. Kakulla kerranki yltää jalat lattiaan ja bussissa jalkatukien päälle! Ihan on aikuinen olo. :) Pekka taas ei oo ihan niin hyvin mahtunu pitkien säärten kanssa, mutta kyytiin on aina päässy. Onneks on pieni vaimo, jolta jää tilaa isommalleki miehelle.